Ison karhun kulttuurielämä elpymässä?

Suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa Venäjä on mielletty usein Isoksi Karhuksi. Tuon karhun syleilyihin on ollut vaarassa tukehtua moni poliitikko, Venäjä-tutkija ja journalisti, joskin aika moni on lempeitä halauksia hakenutkin. Itse asiassa karhu – medved -sanan suora käännös suomeksi voisi olla vaikka mesikämmen, jolloin metsien kuningas ja naapureitaan uhkaava villipeto muuttuukin melkein Moskovan olympialaisten (1980) herttaiseksi lemmikiksi, Mishka-karhuksi.

Ei kai ole aivan sattumaa, että karhu on nyttemmin myös Yhtenäinen Venäjä -puolueen tunnuksena. Vaalikampanjan aikana hieman jääkarhua muistuttava (?) puoluetunnus on taas ilmaantunut Venäjän kaupunkien katukuvaan. Maaseudulla puolueista ja vaaleista veisataan viis, vaikka oikeat karhut joskus Siperian asukkeja säikyttelevätkin.

Jarmo Koponen kirjoitti Henkilökultti-blogissaan (30.10.) osuvasti viime viikkojen näkyvästä kulttuurikamppailusta Venäjän mediassa. Sivuan samaa aihetta, koska tuon diskussian osapuolet ovat sen verran tuttuja ja merkittäviä kavereita, että heistä kannattaisi kirjoitella Suomessakin enemmän.

Sitä paitsi näen elokuvaohjaaja ja kulttuurimies Nikita Mihalkovin ja dissidenttikirjailija Viktor Jerofejevin kesken (toki mukana on iso joukko muitakin) käydyssä ”kaksinkamppailussa” ja sen uutisoinnissa Venäjällä paljon positiivisia piirteitä. Vaikka erityisesti tv-kanavat ovat suhteellisen kattavasti presidentti Putinin lähipiirin ja ”suvereenidemokraattien” hallinnassa, antaa em. uutisointi uskoa kulttuurielämän – ja aidon sensuroimattoman julkisenkin keskustelun! – elpymiseen naapurissa.

Venäläinen elokuva on tästä elpymisestä hyvä esimerkki. Se on karistamassa harteiltaan valtiollisen sensuurijärjestelmän rankan taakan, palaamassa juurilleen ja silti etsimässä uusia ilmaisukeinoja. Tämä kävi ilmi lokakuun alkupuolella Helsingissä järjestetyn Kino Lokakuu -festivaalin hienosta ohjelmistosta. Kino Lokakuun kunniavieraaksi saatiin maailman elokuvaohjaajien eliittiin lukeutuva Aleksei German, jolla on mainetta myös äkkivääränä persoonana ja kaiken vallan kriitikkona. Hämmästyttävää oli se, kuinka vähän suomalaista mediaa kiinnosti maailmankuulu venäläinen elokuvataiteilija!

German tekee elokuvia harvakseltaan ja oikeastaan hänen elokuvakielensä oli neuvostoaikana vielä melko perinteistä. Hän oli kuitenkin teemojensa (mm. vlasovilaiset petturit sodan aikana ja 30-luvun stalinismi) vuoksi pitkään sensuroitu ohjaaja. Viimeisin filmi, Kino Lokakuun näytöksessä täydelle Andorran isolle salille esitetty Hrustalov, mashinu (Hrustalov, autoni) on tyylillisesti melkoinen shokki, lähimain surrealistisen ilmaisun suuntaan. Hrustalov kuvaa miltei yksinomaan leirielämää ja sen henkilöt ovat koko ajan korostetusti lähikuvassa. Mitään ei selitetä, ja loppukohtauksen kuoleva Stalin ja valtaa himoava Berija tulevat mukaan kuin ohimennen. Hrustalovin ymmärtäminen vaatii aika lailla tietoa neuvostosysteemistä, myös Stalinin viime hetkistä.

Uusi venäläinen elokuva palailee Kino Lokakuun filmien valossa selvästi juurilleen. Nuoret ohjaajat ovat katsoneet Eisensteininsä, Vertovinsa, mutta myös Dovzhenkon ja Tarkovskin runollinen ilmaisu on hallinnassa. Tukeutuminen rehelliseen kinosilmä-surrealismiin sosialistisen pseudorealismin asemasta on ilahduttavaa, ja myös maaseutukuvaus ja syrjäseutujen Venäjä ovat korostetusti esillä. Suomen tv:ssä vastikään esitetty Andrei Kravtshukin ohjaama Italialainen on nimenomaan hieno paluu arkirealismiin. Se on pitkälti Dziga Vertovin jalanjälkiä kulkeva tarina kauniskasvoisesta orpopojasta. Tämän kohtalon kautta avautuu koko ryöstökapitalistisen uuden Venäjän moraali tai moraalittomuus: kaikki on kaupan, orpolapsetkin.

Mutta palataanpa vielä elokuvamoguli Nikita Mihalkoviin ja hänen kirjeeseensä presidentti Putinille. Siinähän Nikita ja (muistaakseni) kolme muuta kulttuurivaikuttajaa esiintyivät ikään kuin koko venäläisen kulttuurielämän ja -tekijöiden nimissä vaatien Putinia jatkamaan vielä kolmannenkin kauden. Ei siis ihme, että moni muu venäläistaiteilija, vaihtoehtoväki etunenässä, kimmastui!

Miksi Nikita sitten toimi näin? No ainakin siksi, että kulttuurieliitti saisi jatkaa hommiaan tutun ”suvereenidemokraatin” lähipiirissä eikä etuisuuksia tarvitsisi jaella uusiksi. Sitä paitsi Nikita on aina istunut vallanpitäjien pöydässä, ainakin lähietäisyydellä. Hänen isänsä Sergei Mihalkov oli pitkään kirjailijaliiton puheenjohtaja, puoluejohtaja Leonid Brezhnevin suosikki ja sekä vanhan Neuvostoliiton että uuden Venäjän kansallislaulun sanoittaja. Nikitan velipuoli, Andrei Mihalkov-Kontshalovski on niin ikään kuuluisa elokuvaohjaaja, joka asui pitkään Amerikassakin. Andrei palasi kuitenkin 90-luvun lopulla takaisin Venäjälle ja on monen mielestä pikkuveljeään paljon parempi ohjaaja, siis nykyisin.

Nikita Mihalkovin ansiot venäläisessä elokuvapolitiikassa ovat toki kiistattomat. Hän on mies, joka on saanut Putininkin taas uskomaan omaan kansalliseen elokuvatuotantoon. Rahaa on alkanut tulla – ja mainettakin. Nikita teki myös rohkean vedon kutsumalla suomalaisen Venäjä-kulttuuriekspertin Kirsi Tykkyläisen johtamaan Moskovan maineikkaita elokuvajuhlia. Uskon kyllä, että Kirsi osaa paikkansa hyödyntää suomalaisenkin elokuvan näkökulmasta – jos jaksaa sinnitellä juonittelujen ja byrokratian ristivedossa ja iskeä nyrkkiä pöytään Nikitallekin.

Nikita on, ainakin oli vielä 1980-luvulla, myös lumoava persoona, loistava puhuja ja jopa pedagogi. Ja kyllä häntäkin aika tavalla pompoteltiin Brezhnevin Venäjällä, isästä huolimatta. Muistan hyvin Nikitan sensuroimattomat kapakkatarinat ja hänen mielenkiintoiset luentonsa suomalaisille elokuvaopiskelijoille Helsingissä, joskus 80-luvun puolivälissä.

illoin hän tekin myös laadukkaita leffoja, joita katsottiin ja odotettiin innolla Suomessakin: Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle, Viisi iltaa, Oblomov, Ilman todistajia, Rakas suku jne. Mutta sittemmin taiteellinen terä taittui ja politikointi alkoi. Yhteistuotanto italialaisten kanssa, Mustat silmät, oli jo täydellinen floppi ja pelkkä Venäjä-kiiltokuva. 2000-luvulla Nikita Mihalkovista onkin tullut enemmän taustalta vaikuttava elokuvamoguli, byrokratian ja vallan panttivanki.

Ja lopuksi: olen silti sitä mieltä, että juuri kulttuurin alalla Venäjällä on tapahtumassa paljon positiivista ja mielenkiintoista uutta. Elokuvakaan ei ole menneen maailman vanki – ja siitä kirjoitetaan, sitä tutkitaan naapurissa intohimoisesti. Hyvä niin.

Seurasin muuten pari vuotta sitten tarkasti suomalaisten lehtien Venäjä-kirjoittelua Joensuussa pidettyä, toimittaja Matti Ronkaisen organisoimaa valtakunnallista ”Uusintaako uutisointi ryssävihaa” -journalistiseminaaria varten. Lehtiaineistosta nousi tuolloin kaksi selkeän positiivista Venäjä-aihepiiriä: urheilu ja kulttuuri. Kaikkea muuta käsittelevät lehtijutut olivat pääsääntöisesti kielteisiä.

Kielteisessä uutisoinnissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta selvästi sensaatiohakuiset uutiset dominoivat suhteessa Venäjä-kirjoitteluun niin paikallis- kuin pääkaupunkilehdissä vielä paljon selvemmin kuin suhteessa muita maita koskevaan uutisointiin.